kyllä toisen (vauva-)mahaa saa arvostella
"Onpa se iso!"
"Ootko varma, ettei sielä ole kahta?"
"Toi syntyy ihan kohta!"
Luultavasti jokainen on odotusaikana saanut kommentteja vauvamahan koosta tai ulkonäöstä. Raskausaikana, etenkin synnytyksessä, jostain niin yksityisestä, kuin naisen kehosta, tulee mitattava ja arvioitava kohde. Mitataan painoa, verenpainetta ja kohdun pohjan korkutta sekä seurataan turvotuksia ja mahdollisia kutinoita, tunnustellaan vatsan kautta missä asennossa pieni siellä makaa ja synnytyksessä hyvin kirjaimellisesti on kroppa levällään tuntemattomien silmille. Odotusaikana on tiestenkin äidin ja sikiän hyvinvoinnin ja terveyden takia äärimmäisen tärkeää seurata muun muassa edellämainittuja asioita, mutta sen lisäksi kehomme päätyy julkiseksi arvioinnin kohteeksi. Rajattomimman ihmiset tulevat ja laittavat käden vatsallesi kysymättä lupaa, jotta tuntisi vauvan liikkuvan. Raskausaikan ajostain niin henkilökohtaisesta tulee lähes tulkoon yhteisöllinen nähtävyys.
Raskausaika on naiselle aina valtavan muutoksen ja tunnekuohun aikaa, vaikka raskauksia olisi takana jo useampia. Vatsassa kasvaa toinen ihminen, joka on pitkään vain kaksi viivaa tikussa, kunnes vauvasta saadaan merkkejä ultraäänen, sydänäänien sekä myöhemmin vauvan liikkeiden avulla. Vauvamahaa silitellään, saatetaan jutella vauvalle perheen kanssa ja ehkä kumppani tai muut lapset suukottavat vatsaa. Vauvaan kehittyy valtavasti tunteita, jotka heräävät vatsan koskettamisen ja liikkeiden tuntemisen myötä. Vauva on turvassa maailmalta vatsassa, se on kokoajan äidin lähellä ja suojassa kehon siällä.
Kuitenkin ulkopuolisen ihmisen kosketus tai kommentti kasvavasta mahasta voi herättää äidissä kokemuksia, että häntä arvostellaan, hänen kehoaan korostetaan tai tuijotetaan. Hänen reviirilleen tunkeudutaan ja henkilökohtaista tilaa loukataan. Kommentoijat tai koskettajat varmasti suuntaavat kommenttinsa vauvaan, ne ovat yleensä lempeitä, mutta pidemmän päälle ajattelemattomia heittoja.
Oma vatsani oli esikoisen aikana hyvin edessä ja monen silmään suuri. Alussa mainitut kommentit sain kuulla, jotain useamminkin. Ne olivat hyväntahtoisia heittoja ja jonkinlainen kömpelö keskustelun avaus siihen, että tilani on huomattu. Olisin toivonut kuitenkin kuulumisien tai voinnin kysymistä, vatsaan suunnattujen kommenttien sijaan. Meistä varmaan jokainen on altis vertaamaan itseään muihin ja ottamaan paineita esimerkiksi ulkopuolisista odotuksista ja kauneusihanteista. Tiedän äitejä, jotka ovat itkeneet, koska ovat "rumia" tai "valaita", joiden itsetunto etenkin raskauden lopussa on heikentynyt teinivuosien epävarmuuksien tasolle, juuri ulkopuolelta koetun arvostelun tai huomauttelun vuoksi.
Miksi olemme niin ajattelemattomia ja mielestämme oikeutettuja kommentoimaan toisen kehoa?
Olen kiitollinen siitä, että raskausaikana oma kehon kuvani on ollut terveimmällä tasolla koskaan. Erityisesti raskauden toisella kolmanneksella vauvamahan piirtyessä selkeäksi (ainakin omasta mielestä), ei siihen koe enää piilottelun tarvetta. Silti kommentit vatsasta eivät tunnu oikeilta tai mukavilta. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen kamppaillut kehokuvani kanssa pitkään. Koko kohta 12 -vuotta kestäneen aikuisikäni. Kamppailut ovat alkaneet teini-iän syämishäiriösta, joka on jollain tavalla kulkenut mukana läpi elämäni. Suhteeni ruokaan on vaihteleva, samoin kehooni, vaikka nämä pääosin ovatkin terveellä tasolla. Painon nouseminen (raskausaikainenkin) tuo minulle edelleen ajoittain valtavaa ahdistusta ja mielen valtaavat ajatukset ja säänöt paljonko paino saa nousta tai ettei se saisi nousta enää, jolloin todellinen painoni jopa laskisi raskauden myötä. Kuitenkin raskausaikana minut valtaa kokemus siitä, että kehoni on upea, toimiva ja kaunis. Se kantaa jo toistamiseen jotain täydellistä ja arvokasta, joten minun tulee kohdella kehoani armollisesti ja lempeästi sekä rakastaen, kuten kehonikin minua ja vauvaa kohtelee. Ensimmäisen raskauden aikaan erityisesti koin valtavaa kiitollisuutta siitä, että se kaltoinkohtelustani huolimatta antaa tämän mahdollisuuden. Vaikka raskausaika ei saa oloani seksikkääksi jumalattareksi, se saa minut tuntemaan itseni tyytyväiseksi, itsevarmaksi ja voimakkaaksi. Vaikka loppuraskaudessa olen ketterä kuin norsu posliinikaupassa, minun ei pitäisi joutua ulkopuolisten kommenttien tai paineiden vuoksi kokemaan itseäni ryhävalaaksi.
Jokainen meistä on upea ja kaunis ja uniikki. Raskausajan ei tulisi olla syy laittaa kenenkään kehoa spottivaloihin ja raadin ruodittavaksi, ellei sitä erikseen pyydetä.
Voisimmeko muistaa, että sen valtavan vatsan takana on muutakin kuin odottava äiti?
Oma vatsani oli esikoisen aikana hyvin edessä ja monen silmään suuri. Alussa mainitut kommentit sain kuulla, jotain useamminkin. Ne olivat hyväntahtoisia heittoja ja jonkinlainen kömpelö keskustelun avaus siihen, että tilani on huomattu. Olisin toivonut kuitenkin kuulumisien tai voinnin kysymistä, vatsaan suunnattujen kommenttien sijaan. Meistä varmaan jokainen on altis vertaamaan itseään muihin ja ottamaan paineita esimerkiksi ulkopuolisista odotuksista ja kauneusihanteista. Tiedän äitejä, jotka ovat itkeneet, koska ovat "rumia" tai "valaita", joiden itsetunto etenkin raskauden lopussa on heikentynyt teinivuosien epävarmuuksien tasolle, juuri ulkopuolelta koetun arvostelun tai huomauttelun vuoksi.
Miksi olemme niin ajattelemattomia ja mielestämme oikeutettuja kommentoimaan toisen kehoa?
Olen kiitollinen siitä, että raskausaikana oma kehon kuvani on ollut terveimmällä tasolla koskaan. Erityisesti raskauden toisella kolmanneksella vauvamahan piirtyessä selkeäksi (ainakin omasta mielestä), ei siihen koe enää piilottelun tarvetta. Silti kommentit vatsasta eivät tunnu oikeilta tai mukavilta. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen kamppaillut kehokuvani kanssa pitkään. Koko kohta 12 -vuotta kestäneen aikuisikäni. Kamppailut ovat alkaneet teini-iän syämishäiriösta, joka on jollain tavalla kulkenut mukana läpi elämäni. Suhteeni ruokaan on vaihteleva, samoin kehooni, vaikka nämä pääosin ovatkin terveellä tasolla. Painon nouseminen (raskausaikainenkin) tuo minulle edelleen ajoittain valtavaa ahdistusta ja mielen valtaavat ajatukset ja säänöt paljonko paino saa nousta tai ettei se saisi nousta enää, jolloin todellinen painoni jopa laskisi raskauden myötä. Kuitenkin raskausaikana minut valtaa kokemus siitä, että kehoni on upea, toimiva ja kaunis. Se kantaa jo toistamiseen jotain täydellistä ja arvokasta, joten minun tulee kohdella kehoani armollisesti ja lempeästi sekä rakastaen, kuten kehonikin minua ja vauvaa kohtelee. Ensimmäisen raskauden aikaan erityisesti koin valtavaa kiitollisuutta siitä, että se kaltoinkohtelustani huolimatta antaa tämän mahdollisuuden. Vaikka raskausaika ei saa oloani seksikkääksi jumalattareksi, se saa minut tuntemaan itseni tyytyväiseksi, itsevarmaksi ja voimakkaaksi. Vaikka loppuraskaudessa olen ketterä kuin norsu posliinikaupassa, minun ei pitäisi joutua ulkopuolisten kommenttien tai paineiden vuoksi kokemaan itseäni ryhävalaaksi.
Jokainen meistä on upea ja kaunis ja uniikki. Raskausajan ei tulisi olla syy laittaa kenenkään kehoa spottivaloihin ja raadin ruodittavaksi, ellei sitä erikseen pyydetä.
Voisimmeko muistaa, että sen valtavan vatsan takana on muutakin kuin odottava äiti?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi!