Kiitollisuutta, syyllisyyttä ja muuta odotusajan tunnevuoristorataa

Koen suurta kiitollisuutta, että odotan toista lastamme. Koen valtavaa kiitollosuutta myös esikoisestani. Raskaus ja lapsen saaminen ovat aina valtavaa tunteiden vuoristorataa ja huomaan nyt toisessa odotuksessa kohdanneeni sellaisia tunteita ja ajatuksia, joita en esikoisen aikana kokenut.

Itselle on aiemmin ollut vaikeaa hyväksyä epämieluisia tunteita ja ajatuksia itselle tärkeitä ihmisiä ja etenkin lastani kohtaan. Vaikka olen tiennyt koko tunnekirjon kuuluvan asiaan, silti podin valtavaa syyllisyyttä, jos ärsyynnyin tai halusin omaa tilaa lapseltani. Vanhemmuuden myötä olen työstänyt paljon omien tunteiden sallimista ja hyväksymistä. Vaikka ne tunteet eivät aina hyvältä ja mukavalta tunnukaan, ne ovat osa minua, otan ne vastaan sallien ja olen oppinut myös antaa niiden mennä analysoimatta ja pohtimatta niitä liikaa. Minulla on paha tapa analysoida tunteitani ja itseäni, joka vain kuluttaa energiaani, johtamatta sillä hetkellä mihinkään oivalluksiin.

Molemmat raskaudet ovat olleet todella toivottuja. Ennen raskautta minulla oli selittämätön tunne, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Tunteelle ei ollut mitään lääketieteellistäkään taustaa, se vain oli. Luulen sen olleen jonkinlainen suojamoodi, jonka tehtävänä oli suojella itseäni. Tulin kuitenkin raskaaksi luonnollisesti. Raskaaksi tuleminen oli positiivinen shokki. Olin riemuissani, peloissani, epäuskoinen. Tietynlainen epäuskoisuus oli vielä esikoisen kanssa sairaalasta kotiutuessamme. Olemmeko me nyt tässä, eikö kukaan vie vauvaa pois. Olenkl todella äiti.

Raskautumisen myötä tunsin alusta asti valtavaa kiintymystä syntymättömään lapseen ja menettämisen pelko oli ajoittain valtava. Raskauden aikana hetkittäin koin huolta siitä osaanko, riitänkö, pärjäänkö ja haluanko. Varsinkin epävarmuuden tunne siitä, haluanko tätä todella, sai aikaan valtavaa syyllisyyttä. Näistä ääneenkin puhuminen auttoi hyväksymään nekin tunteet ja huomaamaan miten moni odottaja käy läpi samoja ajatuksia. Odotusaikana tunneside vauvaan oli vahva ja rakkaus kasvoi kokoajan raskausen edetessä. Juttelin vauvalle, silittelin vatsaa ja mielikuvittelin hänet sylissäni.

Esikoisen synnyttyä minut valtasi pieni ahdistus siitä, etten kokenutkaan elokuvamaailman valtavaa rakkauden aaltoa vauvaa kohtaan. Jälkeenpäin ymmärsin osaltank kiintymykseni olleen jo niin vahva ettei se rakkaus vyörynytkään päälle vaan vahvistui ja syveni tasaisemmin. Minua vaivasi tuolloin epävarmuus siitä rakastanko todella lastani ehdoitta, mutta kyllä minä rakastin alusta saakka.

Toista lasta odottaessa tietää osittain mitä odottaa, vaikka elämäntilanne onkin erilainen. Toista odottaessa pienen taaperon kanssa päivät kulkevat siivillä, eikä raskauden ajatteluun tunnu jäävän aikaa, kuten esikoisesta. Tämä nopeampi raskaudenkulku on osaltaan ollut helpotus, pelot ja huolet eivät ole päässeet hetkellistä ajatusta syvällisemmiksi.

Odotukseen liittyy myös haikeutta ja surua. Esikoiseni on aivan fantastinen pieni ihminen ja ansaitsisi kaiken hyvän tässä maailmassa. Tiedän sisarussuhteen tuovan hänen elämäänsä paljon asioita, joita emme vahempina voisi muuten tarjota. Olen haikea siitä, ettei sylini ole tulevan vauvan myötä enää jakamattomasti hänelle vapaa, vaikka hän siihen aina mahtuukin. Suren sitä, etten kohta voi antaa hänelle täysin jakamatonta huomiotani, vaikka tiedän hänen ja itseni saavan vielä enemmän. Toisen lapsen myötä esikoiseltani ei katoa ainutlaatuisuus vaikka hänen maailmansa tuleekin jakautumaan toisen alkuun täysin tarvitsevan pienen vauvan kanssa.

Alun odotuksessa koin raskaana olemisen epämukavana, vaikka vauvan halusinkin. Pahoinvointi, väsymys sekä pääsryt rajoittivat toimintaani esikoisen kanssa, enkä pystynyt olla läsnä ja touhuta kuten olisin halunnut. Tämä täytyi hyväksyä ja toimia esikoisen kanssa kykyjeni ja vointini mukaan. Tiesin olevani hänelle aivan yhtä upea ja rakastava äiti.

Odotukseni on viimeisellä kolmanneksella ja aika tulee menemään vauhdilla, kun saan pienen vauvani ensikerran syliini. Tällä hetkellä loppuodotuksen fyysiset vaivat ovat tehneet liikkumisesta kivuliasta, joka rajoittaa touhuamista taaperon kanssa. Kuitenkin koitan keskittyä ajattelemaan enemmin sitä mitä kaikkea upeaa ehdimme kokea vielä ihan kahdestaan, ennen vauvan tuloa kuin toivomaan, että odotus olisi ohi ja tukala olo päättyisi.

Tiedän, että kahden pienen lapsen kanssa tulen varmasti kokemaan hetkittäin riittämättömyyttä, harmia, kiukkua ja epäonnistumisen pelkoa, mutta aion antaa niiden tulla siinä hetkessä hyväksyen nekin tunteet.

Vaikka pyrin ajattelemaan ja keskittymään positiivisiin asioihin ja näkökulmiin, olen oppinut hyväksymään kaikki ne harmaisen ja mustienkin tunteiden sävyt itsessäni. Ne eivät silti tee minusta vähemmän optimistista elämänasenteeltani saati pessimistiä. Negatiivisten tunteiden pois työntäminen päin vastoin syö energiaani ja voimavarojani, jotka haluan suunnata muihin asioihin.

Vanhemmuus on tunteiden vuoristorataa jo odotusaikana. Vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista, kun antaa kaikille tunteille tilaa ja aikaa. Negatiiviset tunteet eivät tee meistä huonompia tai heikompia, ilman niitä tuntuisivatko ne positiivisetkaan niin hyvältä?


Jenna